Ensimmäinen osa on nyt tullut uunista ulos. Varoituksen sana: kuvat ovat huono laatuisia ja niille ei vain voi yhtikäs mitään. Joten pyydät: älkää kommentoiko sitä ja katsoko kieroon ei kaikkien tietokoneet ole 2010 uusinta hottia. Mutta juu. Yrittäkää nauttia!

Ensimmäinen luku 19.helmikuuta

Olin vaipunut kodissani syvään uneen. Ainahan minä nukuin kuin tukki, joten en huomannut mitään kun minut kenties kidnapattiin tai muuten tuotiin uuteen elämääni. Se oli viileä talvi ja minulla oli päälläni vain t-paita ja shortsit heräsin. Ihmettelin lumetonta pihaa. Inahdin itsekseni ja kokeilin päätäni. Ei mitään.

 

Yritin nousta maasta ylös, mutta se oli hankalaa sillä ensinnäkin päätäni särki ja toiseksi minun teki mieli oksentaa. Vasta kolmannella kerralla pääsin ylös maasta.

Olin kauhuissani sillä vasta sillä hetkellä tajusin olevani muualla kuin omalla kotipihallani. Katsahdin pari kertaa ympärilleni. Ei ketään. Näin vain kukkulan takana katon huipun. Olin siinä vaiheessa niin sekaisin ettei pääni sanonut muuta kuin mene tarkistamaan tilanne. Kumminkin se tuttu pieni ääni käski hakea apua.. mutta kuka sitä kuuntelee?

 

Kapusin ylös kukkulaa ja näin pienen mökin. Mökista huokui valoa. Katsoin kauemmas siellä oli kaupunkia! Mutta jälleen kerran uteliaisuus voitti järjen äänen ja lähdin matkaamaan kohti mökkiä.

Yritin kävellä alas kukkulalta mutta se oli hyvin jyrkkä joten liun alas. Kävelin hitaasti mökkiä kohti ja näin ensimmäisen oven. En uskaltanut katsoa ikkunasta oliko hökkelissä ketään. Kävelin ensiksi ovelle ja laskin kymmeneen. Sitten astuin sisälle.

 

Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin vessa tila, tuoli välikössä, sänky ja outo taulu. Taulu kauhistutti minua ja antoi kylmiä väreitä. Samassa kuulin kauheaa pirinää. Se oli joko ovikello, mutta talo oli jo niin iäkäs ettei siinä mitään ovikelloa ollut tai puhelin. Päädyin toiseen vaihtoehtoon, mutta huoneessa ei ollut puhelinta. Joko talossa oli toinen huone tai sitten kuvittelin kaiken.

Kun menin ulos puhelimen pirinä kuului oikealta puolelta. Kävelin ääntä kohti ja se voimistui askel askeleelta. Kun tulin kulman takaa näin toisen valkoisen oven. Jäin seisomaan oven taakse, mutta ehkä soittaja oli mökin omistajan omainen. Joten astelin sisälle.

 

Kun astuin ovesta sisälle puhelimen pirinä oli kammottava. Otin päästäni kiinni ettei se halkeaisi. Pitelin korviani.

Kun otin luurin käteeni emmin hetken ennenkuin vastasin kävelin hermostuneesti pari askelta ja laitoin puhelimen korvalleni.

 

”Ha-haloo?” Vastasin puhelimeen. Kuulin yskäsyn toisesta päästä.

”Aurelia Sew oletan? Kuuntele tarkasti mitä kerron sinulle ja älä keskeytä tyhmillä kysymyksillä!” Ääni huusi toisesta päästä. Ääni ei ollut selkeä, kuulin uuden yskäisyn.

”Puhelimen vieressä on kirjahylly. Kirjahylly on täynnä päiväkirjoja. Olemme antaneet sinulle tehtäväksi kirjoittaa päiväkirjaan säännöllisesti omasta elämästäsi, joka pienen yksityiskohdan lapsesi synnytymästäsi kivusta, surutilastasi kun kumppanisi kuolee, ja kun aikasi koittaa annat kirjasi täynnä tai puolityhjänä tyttärällesi joka tulee oleva perheesi perijä. Jos sisaruksia on kaksi arvo. Hänelle tulee tämä sama tehtävä”

Puhelun lopuksi olin pudottaa puhelimen kädestäni. Olin järkyttynyt sillä hetkellä. Halusin lisää vastauksia kysymiksiini ja niitä oli monta. Laitoin puhelimen takaisin paikoillensa. Huokasin raskaasti.

 

Lähdin puhelimen luota, lähdin huoneesta. Nielin kyyneliäni, minulla oli ikävä perhettäni, ystäviäni, poikaystävääni kaikkia. Ja nyt oli aloittettava alusta yksin ilman kenenkään rakkautta tai huolenpitoa. Päätin mennä lepäämään sängylle, mikä oli ensimmäisessä huoneessa.

 

 

Päästyäni lepäämään nielin kyyneliä lisää. Parin minuutin päästä olin turta. En halunnut enää itkeä. Nukahdin pohtien miten pärjäisin loppuelämäni.

 

Seuraavana aamuna heräsin kukonlaulun aikaan toivoen että olisin kotona. Kuvittelin äitini paistamassa pekonia ja munia aamiaiseksi, mutta ainoa haju minkä haistoin oli hiki. Olin varmaan nähnyt yöllä painajaista. Menin suihkuun peseydyin ja puin vaatteni uudelleen päälleni. Olisipa edes ollut vaihtovaatteet, mutta ei.

 

Menin ulos heti suihkusta tultuani. Ei minulla ollut muutakaan tekemistä kuin hyppiä hyppynarua jonka olin löytänyt takapihalta. En halunnut mennä tutkimaan taloa. Silloin kuulin askelia.

Se oli ollut postinkantaja, mutta hän oli jo mennyt. Sain kirjeen jossa ilmoitettiin että puhelimeni soisi jälleen kello 13. Huokasin sillä sade oli juuri alkanut. Suljin postilaatikon ja päätin mennä takaisin ylös.

 

Löysin pihaltani eilispäivän lehden jossa oli työpaikkoja. Päätin valita peliuran stripparin ja maskotin väliltä. Nyt minulla oli ainakin asia millä hankkia elantoni. Samassa kuulin puhelimen pirinää. Menin saman tien puhelimen luokse.

”Haloo?” Vastasin itsevarmasti.

”Aurelia annamme sinulle ns. Minitehtävän. Sinun on hankittava aviomies/avomies viikossa”, ääni sanoi.

”Mitä?!”
”Älä kuulosta lapsirakas liian järkyttyneeltä kyllä pystyt siihen! Kuulemiin!”

Joten tässä nyt olen. Kirjoitan elämänkertaani ensikertaa. Ainoa mitä voin sanoa tuleville sukupolville on, että tämä on raskasta ja uskon teidän kaikkien pärjäävän tämän sukutehtävän kanssa.

 

~Terveisin Aurelia Sew

Okei elikkäs mitäs piditte? Osan tekoon meni 2-3 tai ehkä 4 h, joten pliis arvostakaa panostani! Kommentoida saa risuin ja ruusui :)