Kiitos kaikille kommenteistanne! Oikeasti ne piristivät päivääni! Ja nyt on ilo tehdä uutta osaa J, no nauttikaa uudesta osasta!

 

Toinen luku 20.2

En ollut koskaan arvannut että päiväkirjan pitäminen olisi niin hankalaa. Tuntuu välillä ettei oikeasti mitään tule päähäni ja päivän asiat unohtuvat. Siksi olen päättänyt että teen muistiinpanoja tärkeistä asioista. Huokasin raskaasti sillä hetkellä. Oli sateinen helmikuun aamupäivä. Ruoho oli märkää sateesta mutta se tuntui mukavalta iholla. En ollut syönyt mitään aamulla enkä eilen illallakaan, joten vatsani huusi ruokaa. Joten nousin ruoholta ja menin sisälle.

 

Tein itselleni voileipiä, ainoata asiaa mitä oikeasti osasin tehdä. Ennen isäni aina kokkasi minulle ruokaa, ja muutoin söin koulussa. Onneksi jääkaapissa edes oli ruokaa. Vanhaa härskiintynyttä voita ja kovia homeisia leipiä. Sain haukattua pari palaa leipää kunnes kuulin ulkoata ääniä. Ensiksi en edes halunnut mennä katsomaan, olin kyllästynyt ja halusin vain nukkumaan, mutta muistin etten pääse nukkumaan, ilman että kävisin ulkona. Joten päätin mennä puhumaan näille ihmisille.

 

Kun tulin ulos näin sinipaitaisen naisen, jolla oli sormus sormessa. Nainen ei nähnyt vielä minua.

”Hei anteeksi, kuka te olette?” Kysyin, ja kun nainen kääntyi tämä rupesi kiljumaan. Kuulin kukkulan alta miehen ääniä.

”Saaga mitä karjut sielä?”

”Se-se-se on se nainen”, nainen huusi kauhuissaan ja lähti kävelemään pois luotani rauhallisesti. Ihan kuin olisin ollut joku karhu.

Kun yritin mennä naisen lähelle tämä lähti juoksemaan, mutta kieri loppu matkan alas kukkulalta kompastuttuaan.

”Pysy poissa hirviö!” Nainen huusi kivusta huutaen. Katsoin naista vihaisena.

Katsoin ihmisten juoksemista vihaisena. Mikä nainen? Muutin, tai no lähetettiin tänne varmaan monien tuhansien kilometrien päästä. En ollut koskaan asunut tässä tuppukylässä. Ja minua haukutaan hirviöksi. Tai sitten kaikki oli pelkkää erehdystä. Kohautin olkapäitäni. Suuttumus kalvoi kokoajan sisintäni. Olisipa täällä maalausteline! En halunnut mennä sisälle. Joten päätin kävellä mökkini ympäri.

 

Päätin aloittaa toisesta päästä taloa ja kun kävelin talon seinää pitkin näin nurkan takana maalaustelineen. Hihkuin onnesta.

 

 

Päätin heti kokeilla maalamista ja sain piirettyä pari viivaa ennen kuin sade lakkasi. Sain inspiraationi sateella ja se loppui kun aurinko pilkistele sadepilvien takaata. Huokasin.

 

Taloni lähettyviltä ei nähnyt ollenkaan kukkulan alle joten päätin istahtaa juuri kukkulan juureen. Rupesin haaveilemaan kodistani. Olin todella tylsistynyt ja halusin seuraa. Silloin kuulin korkokenkien kopinaa.

 

 

Nousiun ylös ja käännyin katsomaan ääntä kohti. Näin jakkupukuisen naisen.

”Anteeksi neiti? Omistatteko tämän tontin?” hän kysyi. Nyökkäsin ja hän viittoi minua tulemaan hänen luokseen.

 

 

Kävelin naisen luokse ja hän ojensi kätensä minua kohti. Katsoin kättä pari minuuttia ämmistyneenä kunnes tajusin kätellä häntä.

”Umm.. hei minä olen Aurelia Sew”, sanoin nainen puristi kättäni.
”Minä olen Seija. Seija Suutarila, tämän tontin kiinteistövälittäjä”, Seija niminen nainen sanoi ja päästi kädestäni irti.

 

 

”Kuules olet varmaan jo tavannut tervetulokomitemmamme täällä Siniperässä?”, Seija kysyi. Nyökkäsin vaisusti.

”Eivät tainneet olla kauhean kohteliaita otaksun?” Pudistin päätäni ja huokasin.

”Jos haluat voin vastata kysymyksiisi, tästä tontista, sillä...”, Seija aloitti ja nojautui lähemmäksi.

”tontilla on salaisuutensa, jonka kyllä kaikki tietävät”, hän jatkoi. Katsoin häntä ämmistyneenä.

”No mikä se on?” Kysyin uteliaisuuttani.

 

 

”No... ’salaisuus’ jonka jo kaikki tietävät alkaa näin: Luultavammin sata vuotta sitten tämä tontti oli samannäköinen kuin nytkin, mutta talossa asuin nainen. Yhasmishn, outo nimi tiedän. No hän kuoli tässä talossa Puton ryhmän takia. He värväsivät naisen jatkamaan sukuaan. Talossasi on taulu. Se on hänen tyttärensä. Yhasmishnin kuoltua tytär ei halunnut saada lapsia joten tappoi itsensä. Ja mitä sarkastisinta, Yhasmishn oli juuri sinun näköisesi. Ajattele Aurelia yli sata vuotta sitten elänyt nainen näytti samalta kuin sinä. Yhasmishnin on kylämme kauhuolento. Hän tappoi nimittäin jokaisen miehen jonka kanssa hän makasi ja yritti hankkia lapsia, joten nyt minusta tuntuu, että he pelkäävät sinun olevan uusi Yhasmishn”, Seija selitti hyvin sekaisesti. Katsoin häntä oudosti. Tämä naurahti.

”Älä ota tätä todesta. Jokaisella tuppukylällä on omat urbaani legendansa, mutta nyt minun on lähdettävä. Oli mukava jutella”, Seija sanoi ja kätteli minua uudestaan.

 

 

”Ainiin Aurelia, tässä on numeroni jos haluat vielä jutella”, Seija sanoi. Otin numeron tungin sen taskuuni. Vilkutin hänelle ja hymyilin, kun hän lähti.

 

 

Menin takaisin sisälle ja aloitin lukemaan edellistä kirjoitustani. Luin sen monta kertaa läpi. Ei tälläistä tapahdu normaaleille tytöille. Haukottelin. En tiennyt kelloa joten päätin mennä nukkumaan suoraan.

 

 

Makasin sängylläni ja näin unta että minä olisin Yhasmishn, ja synnyttin juuri lastani kunnes kuulin koputusta oveltani. Nousin ylös ja menin ulos.

 

 

Menin ulos ja näin naisen jonka kasvot olivat oudon näköiset ja silmäside. Nainen näytti kauhealta ja säikähdin ihan kauheasti. Nainen oli pukeutunut kuin mustalainen. Nainen hymyili minulle.

 

 

”Kuka vai mikä sinä olet?” sanoin piipittäen ja nainen vain hymyili.

”Aurelia älä kysele tyhmiä. Ei ole vielä sen aika! Minä olen se joka auttaa sinua toteuttamaan tehtäväsi”, nainen sanoi käheällä äänellä, joka kuulosti siltä ettei hän olisi puhunut moneen vuoteen.

”Tehtävästä?”

”Voi sinua Aurelia! Etkö muista Puton tehtävää, että sinun pitää löytää aviomies viikossa. Minulla on sinulle sopiva kandidaatti. Hän on nimittäin mieheni lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsi”, nainen sanoi ja nauroi. Hänen äänensä raastoi korviani. Mietin mistä Puton oli tuttu.

”Nyt saat kysellä. Aikaa on 15 sekunttia”, nainen sanoi ja käynnisti kellonsa.

”Oletko sinä Yhasmishn?”, kysyin. Nainen hymyili.

”Lapseni”, nainen vain sanoi.

 

”Usko minua, tulet rakastamaan tätä miestä”, nainen sanoi ja laittoi kätensä eteensä. Sitten hänen kätensä alkoivat loistaa.

 

En nähnyt muuta kuin valoa, jossa oli mustaa sumua. Luulin räjähtäneeni.

 


Samassa edessäni oli mies. Olin ämmistynyt, mutta tunsin outoa kutinaa vatsanpohjassani. Taidan olla ihastunut häneen.

 

 

 

En halunnut vielä mitään rakkaussuhdetta joten lähetin miehen kotiin. Olin järkyttynyt ja minulla oli sellainen olo, että leijuisin. Halusin vain päästä istumaan. Huovuin talooni ja istuin tuoliini.

 

 

Itkin silmät päästäni. En tiennyt miksi mutta itkin siltikin. Silloin tajusin, että minun olisi aika kirjoittaa kirjaani. Nousin ylös ja kävelin kuin zombi toiselle puolelle taloa.

 

 

Tässä olen jälleen. Itken vieläkin ja kirjoitan tätä. Jos teille lapseni tulee tapahtumaan näin varautukaa henkisesti.

 

~Terveisin kantaäitinne Aurelia Sew.

 

No mitäs piditte? Olen vieläkin puoli unessa ja tämän osan tekemiseen kesti koko päivä, mutta yrittäkää nauttia.